On kirkas talvipäivä, ja Fuji-vuori kohoaa Tokion laitamien yllä. Highway Express -bussi lähtee Tokion Shinjukun asemalta ja jatkaa länteen kohti Japanin Alppeja kaupungin monia moottoriteitä pitkin. Lippu maksaa 4 800 Japanin jeniä henkilöltä.
Bussi jatkaa esikaupungista toiseen. Tuntuu siltä, ettemme koskaan jätä Tokiota. Kaupunki ulottuu kilometrikaupalla joka suuntaan, jotta täällä asuvat 35 miljoonaa ihmistä mahtuvat kaikki asumaan. Ohitamme rakennusnostureita ja rakennustyömaita, jotka on piilotettu suojakankaiden taakse samalla kun uusia korkeita rakennuksia kohoaa niiden takana.
Matka alkaa vilkkaiden katujen varsilta, mutta pian ajamme yhtä kaupungin kohotetuista pääväylistä, liikenteen yläpuolella.
Voimme nähdä ohikiitävän vilauksen japanilaisista perheistä kompakteissa kodeissaan ohittamiemme kerrostalojen viidennessä ja kuudennessa kerroksessa. Mitä kauemmas keskustasta pääsemme, sitä matalammiksi rakennukset muuttuvat, eikä kaupunki tunnu enää yhtä ahtaalta ja tiiviiltä.
Neljän tunnin kuluttua saavumme Naganon asemalle. Kaupunki tuntuu paljon pienemmältä kuin Tokio, eikä täällä ole samanlaisia korkeita rakennuksia. Vaikutelmaa korostavat kaupunkia ympäröivät vaikuttavat, lumihuippuiset vuoret. Viipymme kuitenkin vain hetken, sillä meidän on ehdittävä jatkojunaan, joka vie meidät yhä syvemmälle vuorille.
Lippuautomaateissa ja laiturialueella olevat japanilaiset kirjoitusmerkit eivät tee junalippujen ostamisesta tai oikean laiturin löytämisestä kovin helppoa. Lopulta onnistumme ostamaan kaksi lippua, 1 190 jeniä kappaleelta. Huokaamme helpotuksesta – noin minuutin ajan. Pikajunaan tarvitaan nimittäin vielä erillinen 100 jenin lisälippu henkilöä kohden, minkä huomaamme vasta, kun meidät pysäytetään laiturilla.
70 minuutin junamatkan jälkeen saavumme Yudanaka Onsenin kylään. Kävelymatka hostellillemme vie meitä yhä korkeammalle vuoristoon. Samoille vuorille, joilla järjestettiin vuoden 1998 talviolympialaiset.
Kuljemme viihtyisien, lumen ja jään kehystämien ja peittämien kujien läpi. Ontoista tienreunoista nousee rikkihöyryä, joka toimii luonnollisena suolana pitäen lumen ja jään poissa ja täyttäen kaupungin hienoisella rikin tuoksulla. Silti jotkin tieosuudet ovat lumen peitossa, ja liukastelemme varovasti eteenpäin jäisiä katuja pitkin, lumivallien keskellä, raskaat reput selässämme.
Japanilaiseen tapaan jätämme ensin kenkämme eteiseen ja lainaamme hostellin tohvelit ennen kuin voimme kirjautua sisään. Meitä molempia huolestuttaa hieman Danielin sukkien kunto.
Joudumme maksamaan pakollisen onsen-maksun käyttääksemme hostellin onseniä. Aluksi emme edes ajattele menevämme sinne, mutta lopulta se on väistämätöntä, sillä huoneessamme ei ole suihkua ja vuoristossa ilma tuntuu jäätävän kylmältä.
Ystävällinen japanilainen vanhempi nainen näyttää meille huoneemme. Se on yksinkertainen, perinteinen japanilainen huone, joka saa meidät tuntemaan kuin asuisimme pienessä majatalossa, ryokanissa. Petaamme itse sänkymme ja levitämme lattialle kaksi futon-patjaa päällekkäin, jotta lattia ei tuntuisi niin kovalta nukkuessa.
Huone on suuri ja sinne mahtuisi ainakin seitsemän nukkumapaikkaa. Huoneen koosta huolimatta se on yksi kylän edullisemmista huoneista. Talo on vanha, ja kuten monet vanhat talot Japanissa, se on huonosti eristetty. Huone tuntuu todella jäätävän kylmältä.
Huoneessa on niukasti kalusteita. Patjojen lisäksi siellä on vain pieni, lyhytjalkainen pöytä, ja syömme illallista suoraan tatami-matoilla istuen. Illallisemme koostuu siitä vähästä, mitä olemme löytäneet paikallisesta Lawson-myymälästä, sekä pienestä punaviinipullosta, jonka säästimme lentokoneesta.
Huone alkaa olla todella kylmä, ja lämpömittari näyttää vain muutamaa plusastetta. Emme edes yllättyisi, jos heräisimme aamulla huurteeseen huoneessa. Työnnämme jalkamme yhä syvemmälle japanilaisen kotatsu-pöydän alle – pöydän, jonka sisään on rakennettu lämmitin ja jonka alla oleva peitto pitää lämmön tallessa.
Kun sekään ei enää riitä, päätämme lähteä kävelylle kylään siinä toivossa, että saisimme paleltuneet varpaamme jälleen lämpimiksi.
Kuljemme kylän kapeita kujia pitkin japanilaistyylisistä puutaloista muodostuvien rivien välissä. Ohitamme useita ulko-onseneita, jotka näyttävät ulkopuolelta erittäin houkuttelevilta. Useimmat niistä ovat lukittuja ja kuuluvat läheisiin hotelleihin, mutta löydämme yhden kylpylän, joka on avoinna ja tyhjillään, ja livahdamme sisään ottamaan kuvia.
Pettymykseksemme kylpyvesi ei näytä kovin houkuttelevalta, ja kaakelit ovat värjäytyneet höyrystä ruskeiksi. Kaduilla liikkuu yukataan ja getaan pukeutuneita ihmisiä etsimässä vapaita kylpyjä. Seuraamme heitä hetken, mutta pian tajuamme, ettei hostellimme kuulu mihinkään kylän hotelli-yhdistykseen, joten meillä ei ole pääsyä useimpiin onseneihin.
Sen sijaan ohitamme pieniä julkisia jalkakylpyjä, joissa voi lämmitellä palelevia varpaita, ja eräässä kadunkulmassa kananmunia keitetään suoraan kuumissa lähteissä. Höyry nousee talojen välistä ja tekee ilmasta raskaan ja lämpimän ympärillä vallitsevasta kylmyydestä huolimatta.
Kylmän kävelyn jälkeen palaamme alakertaan kokeilemaan hostellimme onseniä. Olemme hieman hermostuneita, sillä emme ole koskaan aiemmin käyneet onsenissa. Miesten puoli on huomattavasti suurempi, ja siellä on suuri avoin ulkoallas, jossa voi istua tähtitaivaan alla. Naisten puolella on vain pieni sisätiloissa oleva kylpyamme, joka on kaikkien vieraiden yhteisessä käytössä.
Lämpimästä kylvystä Daniel voi katsella tähtitaivasta ja nähdä hotellin ikkunoita pimeydessä. Joissakin ikkunoissa näkyy vieraita, jotka puolestaan saattavat höyryn lomasta nähdä vilauksen alastomista miehistä kylpemässä.
Ensimmäinen kerta japanilaisessa onsenissa voi olla kulttuurishokki jopa kokeneelle matkailijalle. Pukuhuoneiden sisäänkäyntiä koristavat noren-verhot, miehille siniset ja naisille punaiset. Niissä lukee yleensä vain japaniksi 女 (nainen) ja 男 (mies).
Pukuhuoneessa yukata, perinteinen japanilainen puuvillainen kylpytakki, sekä geta (下駄), japanilaiset puusandaalit, jätetään koriin muiden henkilökohtaisten tavaroiden kanssa. Kylpytiloihin saa ottaa mukaan vain pienen käsipyyhkeen ja hygieniatuotteet – edes kylpypyyhettä ei saa ottaa mukaan.
Pientä pyyhettä voi käyttää yksityisten paikkojen peittämiseen, vaikka se onkin oikeastaan liian pieni siihen kunnolla. Ennen kylpyä meidän on peseydyttävä eli puhdistauduttava perinteiseen japanilaiseen tapaan. Onneksi tämä ei ole meille täysin uusi kokemus, sillä olemme aiemmin käyneet Yasuragissa, japanilaistyylisessä kylpylässä Tukholman saaristossa.
Istumme pienille muovijakkaroille, jotka ovat hanojen edessä. Jokainen paikka on erotettu toisistaan pienellä seinällä, joka luo vaikutelman yksityisyydestä. Täytämme ämpärimme vedellä ja kaadamme sitä päällemme samalla, kun annamme lian ja stressin huuhtoutua pois. Pesemme itsemme huolellisesti saippualla ja huuhtelemme jakkaran ennen kuin siirrymme kylpyyn.
Kylpyvesi tuntuu järkyttävän kuumalta, kun astumme siihen, ja kestää hetken tottua lämpöön. Vesi solisee altaaseen, ja rikin tuoksu saa meidät melkein huimaamaan, vaikka se voi toki johtua myös kuumasta vedestä. Joissakin onseneissa veden lämpötila voi nousta jopa 60–70 asteeseen. Taittelemme pienen pyyhkeen ja asetamme sen päämme päälle samalla kun istumme kylvyssä.
Vaikka ensimmäinen kokemus onsenista voi tuntua stressaavalta, se on yksi rentouttavimmista asioista, joita Japanissa voi tehdä. Ja jos näytät kylvyssä epävarmalta, joku tulee usein näyttämään, miten toimitaan – sanomatta sanaakaan englanniksi, vain hymyillen. Tämän Marika saa myöhemmin kokea lukemattomilla vierailuillamme japanilaisissa onseneissa.
Yksi yö oli aivan liian lyhyt aika vietettäväksi yhdessä Japanin kauneimmista onsen-kylistä, joka sijaitsee ikivanhan aarniometsän ympäröimänä syvällä Japanin Alpeilla. Hostelliltamme Yudanakasta on tunnin kävelymatka Snow Monkey Parkiin. Nähdäkseen vuoristossa kuumissa lähteissä lämmittelevät japaninmakakit on maksettava 800 jeniä henkilöltä.
Sadat apinat kylpevät kuumissa lähteissä tai leikkivät lumikinoksissa. Kun lumi alkaa sataa, niistä voi saada uskomattoman kauniita kuvia, kun ne istuvat höyryävässä vedessä lumihiutaleiden leijaillessa ympärillä. Vähemmän idyllisiltä ne näyttävät noustessaan altaasta märkä ja pörröinen turkki vettä valuen.
Puistonhoitajat ruokkivat apinoita, joten ne eivät ole kovin arkoja vaan poseeraavat mielellään kameroiden edessä.
Emme todellakaan ole täällä yksin. Kuumien lähteiden äärellä seisoo vierailijoita kuin ammattivalokuvaajia konsanaan, National Geographic -vaatteisiin pukeutuneina ja varustettuina kameroilla ja objektiiveilla, jotka maksavat satojatuhansia kruunuja. Oma kamerakalustomme tuntuu yhtäkkiä melko vaatimattomalta niihin verrattuna.
un vatsamme alkavat kurnia, lähdemme laskeutumaan serpentiinitietä pitkin takaisin kohti kylää ja rautatieasemaa. Syömme itsemme täyteen japanilaista beef stew on rice -annosta ja huuhtelemme ruoan alas paikallisella Shigakogen-oluella The Farmhousessa.
Onneksemme löydämme myös Yudakanan aseman eki stampin (駅スタンプ). Näin saamme ensimmäisen leimamme japanilaiseen leimakirjaamme ennen kuin jätämme Yudakanan taakse.
Tällä kertaa onnistumme ostamaan heti oikeat junaliput, ja ehdimme asemalle hyvissä ajoin. Pian nousemme junaan, joka vie meidät kohti seuraavaa määränpäätämme.
