Tammikuussa 2024 jätimme Ruotsin taakse. Irtisanouduimme töistämme, myimme Uppsalan kattokerrosasuntomme ja luovuimme lähes kaikesta omaisuudestamme. Suuri osa myytiin, osa purettiin ja pakattiin varastoon. Loput pakattiin kahteen reppuun, joiden oli tarkoitus sisältää uusi elämämme.
Tämä on tarina siitä, miksi päätimme jättää Ruotsin taakse ja alkaa matkustaa täysipäiväisesti sekä luoda elämän, jossa on enemmän vapautta.
Monille se kuulostaa hullulta. Meille se oli ainoa asia, joka tuntui oikealta.
Taakse jäi pitkä jakso rauhallisia aamuja yhdessä, kahvinkeittimen hurina kun auringon ensimmäiset säteet osuivat keittiöömme Uppsalan kattojen yllä. Joimme kahvia Muumi-mukeista ja kävelimme sitten pitkin jäätynyttä Svartbäckin jokea.
Tyhjä asunto on ainoa, mikä on jäljellä. Asunto, joka vain viikkoa aiemmin täyttyi naurusta ja äänistä meidän läksiäisjuhlistamme, kaikuu nyt hiljaisuutta. Emme ehdi edes luovuttaa avaimia uudelle omistajalle ennen kuin meidän täytyy kirjautua lennolle.
Syksyllä 2023 irtisanouduimme molemmat töistämme, myimme Uppsalan kattokerrosasuntomme, automme ja huonekalumme ja pakkasimme kaiken omistamamme muutamaan muuttolaatikkoon, jotka nyt seisovat varastossa pölyttymässä. Vaihdoimme virallisesti 57 neliömetriämme sekä sen betonisen sisäpihanäkymän koko maailmaan takapihana.
Kotimme, millaiseksi se tuleekaan muodostumaan tulevina kuukausina tai vuosina, on silti aina kotimme — oli se sitten sänky hostellin jaetussa huoneessa, teltta, retkeilyauto tai ihmisten kodit, jotka ovat ottaneet meidät lämpimästi vastaan.
Siitä lähtien kun laskeuduimme Arlandaan ensimmäisen reppureissumme jälkeen, olemme unelmoineet tästä — päivästä, jolloin voisimme matkustaa uudelleen, mutta tällä kertaa ilman aikarajaa. Ei mitään (paitsi perheemme), joka pakottaisi meidät palaamaan. Kehomme huutaa tarvetta kokea jotain täysin poikkeuksellista.
Levottomille sieluille rutiinit ovat kuin vankilan kaltereita, jotka pitävät kiinni betonilaatikossa betonitalon sisällä. Älkää ymmärtäkö väärin — rakastimme jokaista neliömetriä asunnostamme, sen sijaintia ja sitä, että se oli kotimme, mutta emme silti päässeet eroon jatkuvasta tunteesta olla jumissa. Siitä, ettei pääse etenemään. Siitä, että joka aamu lähtee töihin seitsemältä ja palaa viideltä, ja kysyy aina itseltään: “Onko tämä kaikki? Pitääkö meidän elää kuten kaikki muut vain siksi, että sitä meiltä odotetaan?”
Syyllisyys siitä, että jättää kaiken ja kaikki taakse (sillä ikävöimme teitäkin!). Mutta omaa tietään on kuljettava, vaikka se sattuisi. Sitä on mahdoton pukea sanoiksi, mahdoton täysin ymmärtää — miten voi jättää kaikki rakkaat ihmiset taakseen seuratakseen omaa polkuaan.
Syyllisyys siitä, että jää paitsi perheen ja ystävien elämän tärkeistä hetkistä: syntymäpäivistä, valmistujaisista, häistä ja jopa hautajaisista.
Silti sitä sisäistä ääntä ei voi hiljentää — sitä huutoa tai vetovoimaa, joka vetää kauemmas oravanpyörästä, tästä valheellisen turvallisuuden kuplasta. Ahdistus siitä, että yrittää täyttää maailman odotukset. Stressi siitä, että yrittää mahtua normiin, joka tuntuu koko ajan etäisemmältä ja yhä vaikeammin saavutettavalta.
Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä sietämättömämmäksi tunne kävi. Sormia, koko kehoa kutitti. Meissä molemmissa oleva levottomuus kasvoi liian suureksi. Kuluneena syksynä ainoa viikko, jolloin todella voimme hyvin, oli vaellus Sarekissa. Silloin palasimme takaisin rauhaan. Hiljaisuuteen.
Ja sitten taas — viikkoja ja kuukausia ilman tunnetta kuulumisesta mihinkään.
Marika oli täysipäiväisellä sairauslomalla, kun taas Daniel teki lisävuoroja töissä ja kotona saadakseen viimeiset palaset kasaan hajotetusta elämästämme.
Nyt haaveilemme rauhasta. Liikkeessä olevasta hiljaisuudesta. Siitä, että voisimme taas hengittää vapaasti. Elämästä ilman jatkuvia vaatimuksia.
Samalla olemme kiitollisia niistä kuudesta vuodesta, jotka saimme Ruotsissa — vuosista, jolloin saimme uusia ystäviä, vietimme aikaa vanhojen ystävien kanssa, olimme lähellä perheitämme ja saimme toivottaa uusia perheenjäseniä tervetulleiksi.
Monet pitävät tarpeettomana tai jopa typeränä lähteä Ruotsista. Olemme kuulleet useammin kuin kerran, että olemme hulluja jättäessämme vakaan elämän ja turvalliset työpaikat taakse. Mutta ymmärsimme, että se elämä, jonka olimme rakentaneet, ei sopinut meille niin hyvin kuin olimme pitkään yrittäneet uskotella itsellemme. Sillä vaikka itseään kuinka kääntelisi ja vääntelisi, ei aina mahdu siihen neliönmuotoiseen maailmaan, jossa elämme.
Viimeiset kuukaudet Ruotsissa sulautuivat yhteen, ja viimeisistä viikoista tuli eräänlainen kilpajuoksu — yrittäen nähdä kaikki läheiset, myydä kaiken, pakata elämä muutamaan muuttolaatikkoon ja siivota 57 neliötä loppuun. Viimeisenä yönä Ruotsissa nukuimme hädin tuskin 15 minuuttia pelattuamme Tetristä varastossa. Edeltävänä yönä vain noin kolme tuntia. Viimeisen viikon aikana saimme kokonaisuudessaan vain muutamia tunteja unta yössä.
Ja jo viikon jälkeen iski syyllisyys siitä, ettemme kaivanneet sitä, minkä olimme jättäneet taakse. Sen sijaan kaipaamme sitä, mitä emme ole vielä kokeneet.
Haluamme eksyä. Haluamme tuntea euforian siitä, että matkustamme sokkona. Ottaa väärä bussi. Jäädä pois väärällä pysäkillä. Tulla taksinkuljettajien väärinymmärryksiksi ja päätyä väärään hotelliin tuktuk-kuskien kyydissä. Vaihtaa hotellia keskellä yötä lutikoiden takia, joutua ylibuukatuksi ja olla tietämättä, missä nukumme seuraavaksi. Haluamme löytää ajattomia paikkoja ja kulkea polkuja kaukana länsimaailman hälinästä ja vilinästä.
Ehkä juuri se on se, mikä vetää eniten puoleensa. Ei täydelliset päivät, vaan odottamattomat.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tuntuu siltä, että maailma on täysin avoin edessämme.
Ja seikkailu on vasta alussa!
